Täydellisen Thinlinen metsästys osa 2: Thinline-kitaroiden lyhyt historiikki

Puoliakustinen sähkökitara… Thinline-sähkökitara… Tutut käsitteet, jotka kuitenkin menevät useasti hieman sekaisin. Katsotaan hieman näiden kitaratyyppien historiaan. Kirjoitus on referaatti Martin Berkan Thinline-historiikista.

Kaikuja Kalamazoosta

Thinline-termi otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Gibson Guitarsin mainoksissa vuonna 1955, kun yhtiö esitteli uudet ohutrunkoiset mallinsa ES-225T, Byrdland sekä ES-350T. Tähän asti Gibson-orkesterikitaroiden kaikukopat olivat huomattavasti syvempiä (esim. L5-CES: 86 mm ja ES-175: 89 mm), mutta näiden uutuusmallien kaikukopat olivat enää noin 57 mm syviä. Miten tähän oli tultu?

Vuodesta 1936, jolloin Gibsonin ensimmäinen sähkökitara ES-150 ilmestyi, nämä uudet kitaralajin edustajat rakennettiin sähköistettyinä akustisina orkesterikitaroina (electric archtop guitar). Sähkökitara oli uusi keksintö, eikä kitaravalmistajilla ollut vielä tietoa sähkökitaroiden rakenteellisista vaatimuksista.

Toinen maailmansota pysäytti kitaratuotannon lähes kokonaan, mutta sodan jälkeen sähkökitaroiden suosio alkoi kasvaa. Hiljalleen sähkökitaroiden ja akustisten orkesterikitaroiden välille alkoi ilmestyä eroja.

Aluksi ”vessankansista” vitsailtiin, mutta muutama vuosi myöhemmin lähes kaikilla kitaravalmistajilla oli jo oma lankkusähkökitaramallinsa.

Niin Gibson, kuin muutkin valmistajat huomasivat, että kokopuisesta kannesta oli vahvistimen kanssa soitettuna enemmän harmia kuin iloa, koska kokopuinen kansi tuotti herkästi kierto-ongelmia (feedback). Ensimmäisen ratkaisun ongelmaan esitteli Gibson vuonna 1949 mallissa ES-175, korvaamalla kokopuisen kaikukopan vanerisella. Vanerista tehty kansi oli jäykempi kuin kokopuinen ja siihen saatiin tehtyä orkesterikitaroiden kansista tuttu kaarevuus helposti ja nopeasti prässäämällä.

Vuonna 1950 Gibsonin tehtaalla Michiganissa kuultiin huhuja kalifornialaisesta pikkupajasta, jossa ”pähkähullu porukka” oli alkanut rakentaa rumia ja kulmikkaita lankkusähkökitaroita. Kyseessä olivat Fenderin Broadcaster-, Telecaster- ja Esquire -mallit. Aluksi näistä ”vessankansista” vitsailtiin “oikeiden” soitinrakentajien piireissä, mutta muutama vuosi myöhemmin lähes kaikilla kitaravalmistajilla oli jo oma lankkusähkökitaramallinsa. Gibsonin tapauksessa mallit olivat Les Paul Regular (Goldtop) sekä Les Paul Custom.

Kitaristit olivat kuitenkin konservatiivista väkeä ja monien mielestä Telecaster, Stratocaster, Les Paul ja Gretsch Duo Jet olivat niin rumia, ettei niitä haluttu käyttää. Toisaalta tehokkaammiksi kasvaneet kitaravahvistimet tekivät perinteisten orkesterikitaroiden käytöstä yhä hankalampaa.

Myös Gibsonin kohdalla asiakkaiden palaute oli vaihtelevaa. Osa piti piti Les Paul -mallista, mutta osan mielestä pieni, painava ja kulmikas body ei istunut tasapainoisesti syliin. Osa toivoi kitaraan myös bassopuolista soololovea. Niinpä palaute loi kaksi erillaista kehityssuuntausta. Les Paulin jatkoksi kehitettiin kahdella soololovella varustetut Les Paul Junior ja Special double-cut, joita seurasi SG-mallisto. Toinen kehityssuuntaus taas olivat konservatiivisimmille kitaristeille suunnatut thinline-kitarat, jolloin ulkonäkö ja soundi pysyivät lähes samana, mutta kierto-ongelmat olivat huomattavasti vähäisempiä. Lisäksi uudet ohuemmat mallit olivat paksuja orkesterikitaroita mukavampia.

Gibsonin puoliakustiset – Les Paulin jalanjäljissä

Vuosina 1948-1966 Gibsonilla työskennellyt Ted McCarty (1910 – 2001) valittiin Gibsonin toimitusjohtajaksi vuonna 1950. Hän nosti toisen maailman sodan myötä huonoon taloudelliseen tilaan ajautuneen yhtiön takaisin jaloilleen ja osallistui aktiivisesti uusien tuotteiden suunnittelu- ja kehitystyöhön. Hänen visionsa mukailivat Les Paulin ajatuksia yhdistää lankkukitaran soundilliset ja rakenteelliset edut orkesterikitaraa muistuttavaan ulkonäköön.

Gibson ryhtyi tekemään thinline-sähkökitaroita kierto-ongelmien vuoksi, kun taas Fender ryhtyi tekemään niitä paino-ongelmien vuoksi.

McCarty kehittikin vuonna 1958 puoliakustisen ES-335 mallin, jonka hän on useissa haastatteluissa kertonut olleen hänen tärkein saavutuksensa Gibsonin ”pomona”. Tämän mallin runko on vain 45 mm syvä ja rungon läpi kulkee kaulansuuntaisesti vaahterasta tehty keskipalkki. Keskipalkin ansiosta kitaraan voitiin asentaa talla ja kieltenpidin lankkukitaroiden tapaan. ES-335:n atakki ja sustain on lankkukitaroiden kaltainen, mutta ontot siivekkeet tuovat keskialueen sointiin avoimuutta. Nykyään puhuttaessa puoliakustisista kitaroista, tarkoitetaan yleensä juuri ES-335:n kaltaista rakennetta, jota Gibson käyttää myös 345 ja 355-malleissa.

Saksalainen kädenjälki

Saksalainen Roger Rossmeisl (1927 – 1979) oli isänsä tavoin soitinrakentaja. Isä Wenzel rakensi jo 1930-luvulla Roger-merkkisiä akustisia orkesterikitaroita ja vuonna 1947 Wenzel ja Rossmeisl rakensivat yhdessä Saksan ensimmäiset Roger-sähkökitarat.

Roger Rossmeisl muutti 1953 USA:han ja oli ensimmäiset pari kuukautta Gibsonin palveluksessa. Firma oli kuitenkin hänelle liian ”vanhanaikainen” ja hän muuttikin Kaliforniaan ja saaden töitä Rickenbackerin tehtaalla. Rickenbackerin pomo Francis C. Hall uskoi Rossmeislin kykyihin ja hän teki Rossmeislista firman pääsuunnittelijan. Rossmeisl-kauden luomuksista tulikin klassikkoja (Capri-mallit, 330-mallit, sekä 4000-sarjan bassot.

Monet Rickenbacker-soittimet ovat puoliakustisia thinline-kitaroita ja Rossmeislilla oli niiden valmistuksesta omat menetelmänsä. Runko kaiverretiin takaapäin ontoksi, jättäen keskelle läpi menevä palkki sekä liimaamalla runkoon erillinen takalevy. Varmuudella ei tiedetä miksi Rossmeisl päätti valmistaa puoliakustiset soittimet tällä tavalla, mutta luultavasti se oli hänestä helppo ja looginen menetelmä.

1950 ja 1960-luvun taitteessa oli siis käytössä kaksi erilaista tapaa rakentaa puoliakustisia sähkökitaroita. Gibsonin tapa tehdä “kutistettuja” orkesterikitaroita keskipalkilla sekä Rickenbackerin tapa kaivertaa kokopuiset rungot puoliontoiksi.

Fenderin paino-ongelmat

1960-luvun sähkökitara- ja bassobuumin vuoksi Fenderillä oli vaikeuksia valmistaa soittimia ja vahvistimia tarpeeksi nopeasti. Leo Fender (1909 – 1991) onkin useissa haastatteluissa kertonut jo pelkästään Fender Mustang -kitaran tuotannon olleen jälkijunassa yli 10 000 kappaletta.

Leo Fenderin mielestä johtoon tarvittiin uutta vertaa sekä suuria investointeja. Fender Guitars myytiinkin 1965 CBS Corporationille, joka rakensi Fenderille ison uuden tehtaan ja teki kaikkensa korjatakseen firman tuotantovaikeudet. Tämän seurauksena tuotantomäärät kyllä kasvoivat, mutta jotkin asiat muuttuivat huonompaan suuntaan. Tämä näkyi muun muassa soitinpuiden hankinnassa, joiden ensisijaisiksi ostokriteereiksi muodostuivat saatavuus ja hinta. Runkopuissa siirryttiin myös lepästä takaisin saarniin, joiden vaihtelevuudet painossa olivat huomattavasti leppää suuremmat. Niinpä Fenderin tehtaalta valmistui myös paljon painavia saarnirunkoisia kitaroita ja bassoja.

Roger Rossmeisl siirtyi Rickenbackerilta Fenderin palvelukseen 1966, tarkoituksena avustaa Fenderiä laajentamaan kitaravalikoima Gibson-tyylisiin Jazz-kitaroihin. Samoihin aikoihin R&D-osasto oli pyrkinyt keventämän Telecastereita ns. Smuggler’s Tele -kokeilulla, jossa puu kaiverrettiin lähes kokonaan pois kitaran pleksin alta. Kitara oli silti vielä painava, eivätkä asiakkaat pitäneet pleksin alla olleista rumista koloista. Niinpä suunnitteluun otettiin mukaan Rossmeil, joka rakensi kitaran Rickenbaker 330 -tyyliin kaivertamalla rungon takaapäin ontoksi, jättäen bodyn keskelle läpi menevän palkin ja tekemällä erillisen takalevyn.

Alkuperäinen idea oli tehdä toimenpide salaa ja myydä näitä tavallisina Telecastereina. Firman myyntimiesten kuultua näistä uusista Teleistä, tuli johtoportaasta käsky muuttaa nämä kevennetyt Telet omaksi malliksi. Niinpä kitaraan tehtiin f-aukko sekä uudenmallinen pleksi, johon myös säätimet kiinnitettiin. Uudeksi nimeksi valittiin Fender Telecaster Thinline. Elektronisesti Thinline-malli oli kokopuisten Telecastereiden mukainen, mutta rungon rakenteen myötä soundi muuttui hieman puoliakustiseen suuntaan.

Fender esitteli uuden Thinline-mallinsa vuoden 1968 lopussa Groovy Naturals -mainoksessa. Loppumetreillä pätettiin vielä lisätä saarnirunkoisen Thinlinen rinnalle mahonkirunkoinen Thinline-malli. Malli uudistettiin vuonna 1972 uudella tilt neck -kaulakiinnityksellä ja Seth Loverin kehittämillä Wide Range -humbuckereilla. Alkuperäinen tuotanto lopetettiin vuonna 1981 CBS-omistuksen loppumetreillä, mutta 1990-luvulla Telecaster Thilineista alettiin tehdä uusintapainoksia.

Pieni yhteenveto

Thinline-termillä voidaan tarkoittaa niin akustista, kuin puoliakustistakin ohutkoppaista kitaraa, vaikka yleensä termillä viitataan Telecaster Thinline-sähkökitaraan. Gibson ryhtyi tekemään thinline-sähkökitaroita kierto-ongelmien vuoksi, kun taas Fender ryhtyi tekemään niitä paino-ongelmien vuoksi.

1950–60-luvuilla Gibsonin ja Fenderin lisäksi thinline-sähkökitaroita valmistivat muun muassa Rickenbacker, Gretsch, Guild, Framus, Hagström, Hofner ja Danelectro. Yleensä nämä erottaa lankkukitaroista kannen koristeellisesta f-aukosta, mutta ei aina. Muun muassa Danelectro ja Gretsch valmistavat thinline-sähkökitaroita ilman f-aukkoa ja olihan B.B. Kingin Lucille-kitarastakin jätetty f-aukot pois kierto-ongelmien minimoimiseksi.

Lähteet

  • Tony Bacon: Electric Guitars – The Illustrated Encyclopedia
  • Tony Bacon: 2000 Guitars
  • Tony Bacon: The Ultimate Guitar Book
  • Tony Bacon: 50 Years Of The Gibson Les Paul
  • Tony Bacon: The Fender Electric Guitar Book
  • Tony Bacon & Paul Day: The Fender Book
  • Tony Bacon & Paul Day: The Gibson Les Paul Book
  • Tony Bacon & Paul Day: The Rickenbacker Book
  • Tony Bacon: Six Decades Of The Fender Telecaster
  • André Duchoissoir: The Fender Telecaster
  • André Duchoissoir: The Fender Stratocaster
  • André Duchoissoir: Gibson Electrics – The Classic Years
  • Adrian Ingram: The Gibson ES-335 – Its History And Its Players
  • Robb Lawrence: The Early Years Of The Les Paul Legacy – 1915-1963
  • Tom Wheeler: The Stratocaster Chronicles – Celebrating 50 Years Of The Fender Strat
  • Gil Hembree: Gibson Guitars – Ted McCarty’s Golden Era 1948-1966
  • http://es-335.net/
  • http://www.gibson.com/
  • http://intl.fender.com/en-FI/
Jos tykkäsit, pistä jakoon: Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Google+
Google+
Email this to someone
email
Saku Rajalin

Aloittanut kitaransoiton 8-vuotiaana opiskellen klassista musiikkia. Sittemmin mieltynyt blues-, rock- ja countrymusiikkiin sekä erityisesti slide-soittoon. Keikkailee satunnaisesti eri kokoonpanojen kanssa.