Tokela & Telet

Haluan kertoa ryhmäläisille semi-kiinnostavan tarinan, mikä saattaa avata ymmärryksen ovia joillekin.

Kun olin n. 12-vuotias, oli Suomessa valloillaan aika kova viisikymmentäluvun ihannointi kaikessa (varsinkin musassa), minkä aikalaiset varmasti muistavatkin. Kasetit oli täynnä 50’s rock’n’rollia ja rock-a-billyä ja riffejä opeteltiin ekoilla kitaroilla aamusta iltaan. Parhaimpia kitaristeja = kenen levyillä oli parhaimman kuulosta soundia/soittoa olivat Eddie Cochran, Elvis, Johnny Burnette, Gene Vincent ja Buddy Holly. Oli muitakin hyviä, ja Chuck Berry oli ihan omassa maailmassa mut näillä edellä mainituilla oli aina ”laadukasta” ja virtuoosimaista soittoa levyillä.

Aikaa kului pari kolme vuotta ja olin jo omistanut kaksi sähkistä (enemmän tai vähemmän vanhempien sponssaamia), kun tuli aika hankkia eka kesäduuniliksoista säästetty ”oma” sähkökitara. Vanha skitta myyntiin ja ankaraa tutkimista, et paljon noi skebat maksaa, mihin mulla on varaa.

Cochran veteli Gretschillä, ei riitä massit – vedetään yli listasta. Elvarin kitaristi Scotty Moore soitti puoliakustisella Gibsonilla, ei tod. riitä massit – yli listasta.

Kyllähän tää hyvältä kuulostaa mut ei kuitenkaan Burnetelta tai Vincentiltä, mä oon varmaan vaan niin huono vielä – täytyy treenaa enemmän.

Jutun alussa oli pari valokuvaa, Johnny Burnette ja bändin kitaristi Paul Burlison ja toisessa kuvassa Gene Vincent bändeineen. Ajattelin tietenkin että hetkinen, oon nähnyt tollasen Telecasterin Musafasulla eikä se maksanu kun jotain vajaat kaks tuhatta markkaa. Tollasen mä ostan.

Hain Fasulta telecasterin ja olin ihan täpinöissäni. Panin merkille, että samoihin aikoihin aika moni muukin kitaristi oli innostunut Teleistä ja niitä alkoi ilmaantua vähän joka kundin käteen. Mm. suuresti arvostamani kollega ja ystävä Tommi Viksten osti oman Telensä täsmälleen samasta syystä, koska Paul Burlison soitti sillä.

Sitten treenaamaan ja keikoille, ei kuulosta samalta. Täytyy hankkia nauhakaiku, se on varmaan se syy miks ei kuulosta samalta. Echoplexi hankintaan. No sit sai rahat kasaan ja löyty echoplex, testaamaan. Kyllähän tää hyvältä kuulostaa mut ei kuitenkaan Burnetelta tai Vincentiltä, mä oon varmaan vaan niin huono vielä – täytyy treenaa enemmän.

Vuodet kuluivat ja kaikenlaista alko tapahtua, tuli levyä ja keikkoja ja elämä muuttu paljon enkä enään miettiny koko asiaa vaan olin jo sinut sen kanssa – en kuullosta niiltä eikä sillä oo enään mitään väliä.

Noin kymmenen vuotta sitten paljastui nettisurffailulla että eihän Burneten levytyksissä edes soita Paul Burlison vaan sessiokitaristi Grady Martin! Ja millä skeballa – Bigsbyn kaksikaulaisella! Gene Vincentin levytyksissä taasen skulaakin Cliff Gallup -niminen sessiojäbä. Millä kitaralla? Gretshin joku lankku näyttäis olevan.

Tää sama ilmiö tapahtui laajasti koko maassa ja maailmassa monelle soittajalle, ja tämän väärinkäsityksen myötä monessa yhtyeessä on kitaristilla Telecaster käpälässä ja se soundaa miltä soundaa mutta sitä soundia kuullaan esim. Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, J. Karjalaisen tai vaikka Melrosen levytyksissä ja keikoilla. vaan muutaman lähiesimerkin mainitakseni. Tällänen saaga tällä kertaa…

Jos tykkäsit, pistä jakoon: Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Google+
Google+
Email this to someone
email
Tokela

Länsimäkeläinen laulajakitaristi yhdistelee musiikissaan perusrockia rockabillyyn ja rock n’ rolliin.