TOOB-kaiuttimien filosofiaa

TOOB-putkikaiuttimen kehittäminen käynnistyi kymmenen vuotta sitten kahdesta lähtökohdasta. Yksi oli henkilökohtainen: ikääntyvä ja jännevikainen jazzkitaran harrastaja joutui toistuvasti kuukausien harkka- ja keikkatauolle isojen leikkausten vuoksi. Kalustoa oli pakko keventää radikaalisti.

Toinen oli orastava megatrendi: ensimmäiset neodyymielementit ja D-luokan bassovahvistimet olivat jo markkinoilla. Lähimmät serkkumme basistit olivat valmiimpia omaksumaan uutta kuin kitaristit, joista monet yhä vannovat 60-luvulla tai jo sitä ennen syntyneiden putkivahvistimien nimiin.

Se, että samat jäärät hyväksyvät digitaalisia efektejä kunhan ne vain pysyvät lattian tasossa, kertoo asennemuurin halkeamista. Ja jos tarkastellaan koko markkinaa eikä vain tähtien, ammattilaisten, vauraiden harrastajien ja keräilijöiden kansoittamaa high endiä, transistori-, hybridi- ja mallintavilla vahvistimilla on pitkään ollut vahva osuus.

Trendit ja muodit toki vaihtelevat – viime vuosina pienet ja retrohenkiset putkipelit ovat olleet muodissa. Samaan aikaan markkinoille on viimein tullut laadukkaita D-luokan mikrovahvistimia, joista ainakin DV Markin eri versiot edustavat ammattilaistasoa, BluGuitar täysin uutta lähestymiskulmaa ja vain 550-grammainen VOX MV 50 ehkä suurinta vallankumousta.

Itse en totisesti haikaile takaisin 60-luvulle, jolloin suomalaiset amatööribändit saivat tyytyä mitä kurjimpiin kitaroihin ja vahvistimiin sekä omatekoisiin kaiutinlaatikoihin.

Omasta maailmasta on joskus hyvä katsoa ulos. HiFin ja pro audion puolella suorakulmaiset laatikot ovat hyvää vauhtia tekemässä tilaa eri muotoisille ja olennaisesti pienentyneille kaiutinkoteloille. Itse asiassa kuutio on akustisesti kaikista epäedullisin kaiutinkotelon muoto. Miksi siis kitarakaiuttimen on pakko pysyä sellaisessa?

Kysymys on soundista, valmistustekniikasta, soittajan egosta ja imagosta sekä arjen logistiikasta.

Kitarasoundi on opittu maku. Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, siis 50- ja 60-luvulta, että sähkökitaran äänestä ei ollut sopivaista tykätä. Onhan se toki monipuolistunut vuosien mittaan mutta noita vintage-soundeja tavoitellaan yhä. Toisaalta monet haluavat tuottaa äänen vintage-kitaralla ja saada sen ulos vintage-vahvistimesta, mutta matkan varrella on ties mitä digitaalisia prosessoreita, jotka pahoinpitelevät signaalin tunnistamattomaksi. Miksi koko äänentuotantoketju ei voisi olla nykyaikainen? Sen tärkein osa on kuitenkin soittajan sormenpäät.

Perinteiset kaiutinkotelot ovat suorakulmaisia, korkeintaan etuseinältään vinoja, koska aiemmin tälle muodolle ei ollut taloudellisesti toteutettavia vaihtoehtoja. Niissä syntyy väistämättä heijastuksia ja seisovia aaltoja, ”luonnollista kaikua”, joka on osa perinteistä kitarasoundia. TOOBin soundi on selkeämpi ja hieman kuivempi. Bassoa on myös ymmärrettävästi vähemmän kuin suuressa kumistimessa. Mutta kaikki eivät soita heviä. Muussa yhtyesoitossa kitaran kumiseva alarekisteri aiheuttaa herkästi mulkoilua basistin suunnalta. Studioissa bassoa joutuu tyypillisesti vähentämään. TOOB vastaa omasta ”lentokorkeudestaan” vähemmällä teholla. Sekä kitarassa että vahvistimessa on nappuloita, joilla äänenväriä säädetään. Niitä on joka tapauksessa hyvä käyttää, sillä jokaisen keikkapaikan akustiikka on omansa.

Moni soittaja haluaa samastua idoleihinsa ja haluaa siksi period perfect -soittopelit. Vaatii otsaa tuoda lavalle pätkä viemäriputkea, eikä TOOB varmaan sovikaan jokaiselle egolle. Kulmikas laatikko on myös sekä autossa että lavalla mööpeli, jonka päälle voi ladata lihaa, kaljaa, elektronikkaa tai lisää laatikoita. TOOB kyllä kestää rankkaakin kohtelua, mutta on silti instrumentin jatke eikä huonekalu.

Toisaalta TOOBin keveys ja pienuus antavat mahdollisuuden ottaa vastaan keikkoja, jotka muuten olisi jätettävä väliin. Se kulkee pelipaikalle julkisessa tai pitkospuita myöten. Se on helppo ketjuttaa 2×12 tai 4×12 muotoon. Vapaa sijoittelu antaa mahdollisuuden luoda aivan uusia äänikuvia. Varsinkin kontrabasistit ovat tykänneet keveistä bassoprototyypeistä, he kun joutuvat roudaamaan jollan kokoista soitinta eivätkä tarvitse tuhannen watin tehoja.

Kun tavoitteena oli äärimmäinen keveys, laatikosta oli pakko luopua. Kirjaimellisesti kompastuin rumpuputken pätkään kävelylenkillä 2007, ja lamppu syttyi. TOOB – Thinking Out Of the Box. Yksinkertainen rakenne mahdollistaa valmistuksen Suomessa, missä myös rungon muodostava rumpuputki syntyy. Mittakaava on vielä pieni, mutta helposti skaalattavissa ylös mikäli markkina ottaa vastaan tuotteen.

Takana on kymmenen kehitysvuotta – välillä hanke on seissyt, välillä ottanut harha-askelia -, lukemattomia työtunteja ja tuhansien eurojen työkaluinvestoinnit. Vuosi 2016 oli ratkaiseva. Takaa puoliavoimen jazz-version rinnalle syntyi refleksiputkella varustettu rock-versio, jossa on enemmän bassopäätä. Meillä isä tykkää yhdestä, poika toisesta. Painot ovat vastaavasti 4,0 ja 4,5 kg kun sisällä on Jensenin loistava Jet Tornado 12 -elementti. Sama löytyy monesta boutique-kaapista, mutta hinta on aivan toinen.

TOOB on aivan omansa, new-to-the-world. Sitä ei voi eikä pidä verrata muihin eikä muita siihen. Itse olen soittanut swingiä viimeisen vuoden pelkästään yhdistelmällä TOOB 12J – DV Mark Micro 50. Saan jatkuvasti kiitosta soundista. Jami-isännät pyytävät minua tuomaan kitarakaluston paikalle. Lähi-idolini Petri Krzywacki on tuotteen testannut ja hyväksi havainnut, samoin Otavan jazzkitarakurssilaiset.

Jos tykkäsit, pistä jakoon: Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Google+
Google+
Email this to someone
email
Markku ja Tuomas Pietinen

Markku Pietinen on 70-vuotias jazzin soittamista harrastava, käsistään kätevä eläkeläinen. Tuomas Pietinen on 43-vuotias drone-kuvaaja ja entinen lupaava teinikitaristi.