Miten oppia kuuntelemaan ja kuulemaan?

Puhutaanpa hetki jazzista. Mä olen siinä tosi huono. Ystäväni, loistava jazzkitaristi Sami Linna lohdutti mua opiskeluaikoina sillä, että hyvän tekniikkani ansiosta pystyn mainiosti feikkaamaan. Näin olen tavallaan toiminutkin. Hädän tullen rupean soittamaan dim/dom -asteikkoa hurjalla tempolla ja rajuilla intervalleilla, jotten jäisi kiinni siitä että harmonia ei pysy hanskassa. Esteettisesti jazzini ei vaan kuulosta hyvältä.

Viihdyn erinomaisesti hitaasti muuttuvien sointujen ja modaalisuuden kanssa, mutta korvani eivät tunnu sopeutuvan edes yksinkertaisimpien standardien muutoksiin. Hetken voi mennä hyvin, kunnes köpsähtää. Tietomäärästä ei ole kyse. Olen osannut sointu/asteikko -tasolla ”säännöt” jo teini-ikäisestä asti. Tiedän karaktäärisävelistä, bebop-asteikoista, bla bla bla. Olen kuunnellut joskus paljonkin jazzia. Miles Davisin Kind Of Blue on upeimpia levyjä maailmassa. Rakastan Herbie Hancockia ja Chick Coreaa, Coltranea, Breckerin veljeksiä. Metheny on jumala ja Wes Montgomery. Pakko toki myöntää että suurin osa kitarajazzista ei hirveästi puhuttele.

Okei, en edes jaksa oikein enää treenata jazzia. En ammatillisesti juurikaan ole tarvinnut sitä, ja turhaudun komppilevyjen ja omien surkeiden fraasieni kanssa. Mestareiden soolojen blokkaaminen on minusta lähestulkoon vastenmielistä, en vaan kykene siihen. Olen todella huono opettelemaan nuotti nuotilta oikeastaan mitään, kärsivällisyyteni ei riitä. On helpompaa miettiä ”omia juttujaan”, ja treenimetodini onkin ollut jo vuosia hyvin keskittynyt tutkimusmatkailuhenkisyyteen. Jazz ei oo mulle, se on Viinikaisen tontti.

Huomenna ”joudun” perhejuhlissa soittamaan kaksi jazz-kappaletta fonistin kanssa. Helppoja, tunnettuja biisejä. Kävin toista äsken läpi. All The Things You Are. Perusstankkujen perusstankku. Olen soittanut sitä jo 20 vuotta sitten. Ja silti perkele kompastelin. Vuosien ja vuosien turhaumat palasivat päähäni. Mikään ei ole muuttunut. Olen kehittynyt soittajana viime vuosina mielestäni paljonkin. Kitara on avautunut minulle monin uusin tavoin. Luistelen sujuvasti ympäri kaulaa, soitto on teknisesti useimmiten vaivatonta. Mutta ei, toi yksinkertainen sointukulku riivaa mua yhä. Mistä on kyse?

Kyse on siitä että olen älyllistänyt jazzin soittamisen 20 vuoden ajan. Soittaessani jazzia olen kirjoitusvirheitä tarkasteleva, teoriakokeissa menestyvä, ympäristöä pohtiva, omaa onnistumistani arvioiva, kognitiivinen, huolestunut, tuomitseva, SUORITTAVA ihminen. Flow-tilasta ei ole puhettakaan. Pulssini ja varmaan verenpaineenikin on koholla. Lyhyesti: En kuuntele.

Miten oppia kuuntelemaan ja kuulemaan? Yksinkertaisin ratkaisu minulle tuntuu olevan sama josta olen puhunut aiemminkin: Silmät kiinni ja kuuntele, laula soittosi mukana. Kokeilin uudestaan All The Things You Are -biisiä. Sooloni köpsähteli vielä jatkuvasti, tuli blackoutteja, mutta jotain merkittävää tapahtui. Sain aavistuksen siitä että itse asiassa musiikki onkin päässäni, mutta se ei pääse sieltä ulos vapaasti. On kuin minussa eläisi nukkuvana jazzia ihan ok:sti osaava Chicco Chosonen. Kyse on puhtaasti mielen prosessista. On saatava itsensä tilaan, jossa päästää vuosien saatossa ammennetut vaikutteet vapaasti ulos, rauhassa. Sormeni seuraavat kyllä perässä, siitä pitää huolen tekniikka jota olen hionut huolella. Kaikki negatiiviset impulssit varmasti yrittävät luikerrella mukaan, mutta siinäkin laulaminen auttaa. Se vie tilaa älyllistämiseltä ja arvioinnilta.

Luomistila on pelottava. Se on luopumista kontrollista, luottamista siihen että oikeat äänet löytyvät ja tulevat. Jostain syystä jazzin kohdalla ne eivät minulla meinaa päästä ulos. On selvää että se johtuu myös siitä ettei jazz-estetiikka ole minulle rakkainta, mutta ehkä se monimutkaisuudessaan vaatiikin ”ponnisteluja jotta se ei olisi ponnistelua”. Haluan olla susilapsi joka vaan soittaa, tenholla ja intuitiolla, korvat höröllä, kuola valuen, mumisten kuin Keith Jarrett. Voi olla että ystävystynkin vielä jazzin kanssa. Lainatakseni erästä menestytynyttä artistiamme ja rahkan puolestapuhujaa: Anna sen soida.

Jos tykkäsit, pistä jakoon: Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Google+
Google+
Email this to someone
email
Mikko Kosonen

Aloitti kitaransoiton 13-vuotiaana. Opiskellut muun muassa Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa.

Twitter